Elisabeth Kostova: Historiantutkija

WSOY, 2006.

Ensivaikutelma: Kirja, joka kertoo kirjoista ei voi olla huono. (Paitsi Tuulen varjo.)

Loppumaku: Mysteerit kuulostavat aina alussa kiehtovilta, mutta kun ne paljastuvat, ovat ne aina jotenkin banaaleja.

Lukutoukkia kiehtovat aina kirjat, jotka kertovat kirjoista. Vanhoista pölyisistä, nahkakantisista kirjoista, jotka valitsevat lukijansa eikä toisin päin, ja vetävät nämä lupaa kysymättä syvälle mustaan maailmaansa. Sellaisista on kyse tässäkin tarinassa. Kirjassa liikutaan vampyyrilegendojen maisemissa, Transylvaniassa, mutta myös Englannissa, Yhdysvalloissa, Istanbulissa sekä rautaesiripun takana.

Jännitysseikkailun tapahtumat rullautuvat käyntiin päähenkilöiden löytäessä antiikkisen kirjan, jonka tyhjät sivut avautuvat keskeltä jossa levittäytyy kirjan ainoa kuva: siivekäs lohikäärme. Kauhistuttava kuva tuntuu vastustamattomasti kutsuvan selvittämään lohikäärmeen arvoitusta. Samalla asiaa penkoville tapahtuu outoja tapaturmia.

Tarinaa kuljettavat eteenpäin 16-vuotias äitinsä menettänyt tyttö, jonka surumielinen diplomaatti-isä pitää tätä suojelevasti eristyksissä maailmasta. Tyttö saa käsiinsä kirjeitä, jotka johdattavat tämän selvittämään isän salassa pitämää puolta elämässään.

Juoni kulkee eteenpäin historiantutkijalle luontevasti eri aikatasoilla, vanhojen kirjeiden ja dokumenttien kautta. Kostova itse on historioitsija ja välillä kirja ajautuu hieman liiankin tarkkaan dokumentointiin ja metodologian selostukseen.

Rationaalinen lähestymistapa yhdessä vampyyritarinan kanssa joka kirja kuitenkin on, toimii hyvin. Lukija punnitsee pitkään onko kyse oikeasti yliluonnollisesta vai ainoastaan tarujen heräämisestä henkiin tutkijan mielikuvituksessa. Kirjan lopulla vaaka kallistuu kuitenkin selkeästi selittämättömän puolelle.

Kirjassa parasta ovat päähenkilöiden vanhempien mysteerit, jotka selviävät vähitellen, sekä ympäristön kuvaus värikkäissä, unohdetuissa Romanian pikkukylissä, Istanbulissa ja Espanjan vuoriston munkkiluostarissa.

John Alvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Gummerus, 2011.

Ennakkovaikutelma: Metsästä löytyneet (vaihdokas)lapset ovat kiehtoneet jo muinaistarujen kertojia.

Loppumaku: Kirja alkoi hienosti psykologisella kauhulla ja päättyi splatteriin. Ehkä ensin mainitulla lajityypillä on vaikeampaa luoda loppueskalaatiota.. vrt vaikkapa Carrie.

Nuorten tyttöjen syrjäytyminen, eristäytyminen, masennus, kosto nöyryytyksistä, narsismi. Kun teemana on tämä, missä muualla puhkeaisi kukkaan yhtä totaalinen omakuvan vinoutuminen ja todellisuuden vääristyminen kuin Idolsissa?

Kirjan päähenkilö on karismaattinen, tunteeton mutta toisten ihmisten tunteita kuin kitaran kieliä kosketteleva Theres. Theres on löytynyt vastasyntyneenä vauvana metsästä, muovipussissa matalaan hautaan kaivettuna. Hän on erikoinen lapsi, joka kasvaa äärimmäisissä olosuhteissa, narsismin ja itsekkyyden ympäröimänä. Kuten aina, jätetään avoimeksi onko Theres a) autisti b) muovipussissa aivovaurion saanut c) olosuhteiden häiriinnyttämä d) vai vain outo ja paha.

Viimeiseen vaihtoehtoon ei lukija kuitenklaan kallistu. Theres on pikemminkin kuin muukalainen toiselta planeetalta joka tarkkailee ihmisiä ymmärtämättä heitä. Hän ei tee mitään ilkeyttään, vaan yrittää oikeasti ymmärtää ihmisten motiiveja ja toimintatapoja. Theresin pään sisälle emme kuitenkaan pääse.

Toinen päähenkilö, Theresin vastapari, Teresa, taas tulee tavallisesta, mukavasta alemman keskiluokan ydinperheestä. Miksi hän sitten liukuu mustaan maailmaansa, ilman mitään erityistä syytä. Entä sadat ja tuhannet muut samanikäiset tytöt?

Lindqvistin ensimmäisessä kirjassa Ystävät hämärän jälkeen oli kaunista lähiöangstia ja yliluonnollisen sekoittumista ankean mondaaniin. Kirja käsitteli vampyyriteemaa raikkaan poikkeavasti (myös leffa on loistava) ja splatterosiot olivat pienessä roolissa. Oikeastaan kirja peilasi lasten yksinäisyyttä, juurettomuutta, vanhempien poissaoloa ja koulukiusausta. Toista kirjaa, joka kertoo kuolleiden sukulaisten palaamisesta zombeina en ole lukenut. Kultatukka, tähtönen käsittelee taas kipeää teemaa teini-ikäisten fyysisestä ja henkisestä yksinäisyydestä, mutta tällä kertaa myös veri roiskuu.

Läträäminen ei ole oikein mieleeni, varsinkin kuin tarina on muuten niin hienosti rakennettu ja kauhu ja makaaberi pääsee paremmin oikeuksiinsa hyvin stephenkingmäisessä Theresin perhekuvioiden maalailussa. Theresin ottoisän toilailut ovat tavattoman karmean ja arkisen yhdistelmiä ja saavat lukijan naureskelemaan itsekseen.

Kirjan sorrettujen kerhosta tuli hiukan mieleen Kaurasen Pelon maantiede ja Henning Mankellin maahanmuuttajatyttöjä käsittelevät kirjat. Saavatko tytöt lukijan sympatiat puolelleen vain siksi että he ovat pelokkaita ja onnettomia? Vai ovatko he yhtä pahoja kuin kuka muu tahansa? Vai manipuloituja ilman omaa tahtoa? Vai odottivatko he vain tekosyytä riistäytyä irti arkielämänsä konventioista ja antaa takaisin.

Iskuporalla.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Bazar, 2011.

Tässä oli kaikki ainekset yhdeksi vuoden lempikirjoista. Morton on kertonut haastattelussa imeneensä vaikutteita Viisikoista, Ian McEwanin Sovituksesta, Brontën sisarusten kirjoista sekä Ishiguro Kazuon Pitkän päivän illasta.

Kirjailijan huomautuksissa hän listaa itseään kiehtoviksi aiheiksi goottilaisesta kirjallisuudesta tuttuja teemoja, kuten menneisyys, joka palaa riivaamaan nykyisyyttä; sukusalaisuuksien painolasti; torjutun nouseminen pintaan; riivattu talo; naisen eristäminen ja siihen liittyvä klaustrofobia; rinnakkaisidentiteetti; salaperäinen ja näkymätön.

Aivan mahtavat lähtökohdat!

Käsittely sitten jää vähän heikommalle. Diagnoosini onkin että Morton on armoitettu lukija, joka on halunnut kirjoittaa juuri sellaisen kirjan jollaista hän rakastaisi lukea. Älkäämme me kirjabloggarit siis ikinä ryhtykö kirjailijoiksi!

(Oikeasti olen vain kateellinen - kuten moni lukutoukka, olen toki myös wannabe-kirjailija. Sitäpaitsi Morton on tasan ikäiseni ja kansainvälisesti menestynyt esikoiskirjailija. Älkää siis uskoko sanaakaan tästä arvostelusta.)

Parhainta kirjassa oli vanhuuden kuvaus. Lukija pääsi hauraan isöäidin nahkojen sisään prosessoimaan menneisyyttä, arvioimaan mitä salaisuuksia paljastaa, tulemaan oman ruumiinsa pettämäksi ja kuolemaa odottamaan. Hurjaa eläytymistä nuorelta kirjailijalta!

No sitten itse juoneen. Kirjaa kannattelee lopussa paljastuva salaisuus, joka on aina tylsää, koska se saa harppomaan kirjan läpi jotta saa tietää mitä tapahtuu. Lisäksi se on usein kikka jolla kannatellaan muuten heikohkoa tarinan rakentelua. (Ähäkutti Morton!)

Jos sallitte muutaman spoilerin, niin täsmennän mitkä kohdat eivät kolahtaneet, olenhan lajityypin vannoutunut ystävä.

Grace, vanha nainen josta mainitsin, oli nuoruudessaan Rivertonin kartanossa palvelijana. Kartanon etuoikeutetut lapset olivat hänen ikäisiään. Ristiriidasta ei saada kuitenkaan paljoa irti. Jos vertaan Mortoninkin esikuvan teokseen, oli Jane Eyren kohtalo niin paljon riipaisevampi! Muistatteko kuinka talon poika laittoi hänet seisomaan maalitaulukseen ja harjoitteli tarkkuuheittoa kirjaston painavilla teoksilla? Entäs sitten pikku prinsessa joka joutuu palvelijaksi ja kylmään ullakkokopperoon nukkumaan?

Todellisuudessa Grace on tietenkin talon isännän avioton tytär. Lukija odottaa heidän konfrontaatiotaan, mutta sitä ei tapahdu. Perinteiset vaihtoehdothan olisivat a) isä tykkääkin aviottomasta tyttärestään enemmän kuin legitiimeistä tai b) tytär yrittää olla hänelle mieliksi mutta isä ei halua tietää tästä mitään.

Noh, sitten kirjassa on Hannah-tyttären onneton avioliitto ja itsetyytyväisen miehen käärmemäinen sisar. Hänkin olisi voinut olla vielä ripauksen käärmemäisempi. Lisäksi Hannahin kaikkiin vaatimuksiin alistuminen ei tunnu loogiselta, sillä hän oli lapsena päinvastoin rohkea, uhmakas ja sääntöjä vastaan. Myös Grace on epäloogisen ja selittämättömän vailla omaa persoonaa.

Lukijan sympatioilla ja eläytymisellä ei pelata ja hahmot jäävät karikatyyrimäisiksi. Myös miespuoliset sankarit ovat niin yksiulotteisia että lukija ei todellakaan ymmärrä, miksi sankarittaret heihin rakastuvat. Miesten luonne myös muuttuu yhtäkkiä, milloin syynä raha, milloin sotatrauma (ja siitä kyllä jankutetaan, jotta lukija varmasti hiffaisi tarinan lopun).

Kaiken kaikkiaan. Ennakkokuva oli loistava, loppufiilis vähän nahkea.

Charlaine Harris: Dead reckoning

Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan, johon True Blood perustuu, uusin putkahti postiluukustani AdLibriksen paketissa viikko sitten.

Kirja toimi yhä vaikka oli jo 12. osa. (Ja kyllä, olen lukenut ne kaikki...) Se oli suorastaan paluuta sarjan alkuosan tunnelmaan. Sookie käy tarjoilijan töissään, järjestää baby shower -kutsuja, leikkaa hiuksensa ja tyhjentää sukutalonsa ullakkoa.

Sarjan hauskinta antia onkin juuri Sookien naapurintyttömäinen etelävaltioiden arkielämä Bon Tempin kaupungissa ja sen kontrasti yliluonnollisen kanssa. Sookien sisäinen ääni on toinen kerrontaa kannatteleva ja varsin humoristinen elementti. Ajatuksenluku taas on saanut sarjan edetessä vähemmän roolia, vaikka se oli alussa koko jutun clue ja hauskuus.

Arjen toimia hankaloittavat Sookien rapistuneessa metsän keskellä sijaitsevassa talossa majailevat sukulaiset, jotka sattuvat olemaan keijuja. Ovatko he todella tykästyneet nuoreen vastalöydettyyn sukulaiseensa vai onko heillä taka-ajatuksia (kuten keijuilla usein)?

Sookien elämän miehet Bill ja Eric ovat tietenkin geimeissä mukana, mutta lukijan sympatiat tuntuvat liukuvat uudestaan Billin puolelle. Vampyyrien sydämen asioihin sotkeutuu aina politiikka, ja se taas on monimutkaista ja usein myös veristä...

Southern vampire -sarjan uusin on aina ehdoton välipala kirjallisuushistorian klassikoiden (joita luonnollisesti muutoin luen) lomassa! ;-)

Ian McEwan: Sovitus

Heräsin viime vuonna siihen että olen täysin missannut Ian McEwan -nimisen kirjailijan, joka on monien jopa palavasti rakastama. Sattumoisin joku ehkä vähän vähemmän palavatunteinen oli nakannut McEwanin Sovituksen Iivisniemen perhekerhon kierrätyskoriin. Tartuin siihen ahneesti ja se matkusti lastenvaunujen ostoskopassa mukaani leikkipuistoon, jossa uppouduin sen viileään maailmaan hiekkalaatikon reunalla lasten tapellessa leikkinosturissa.

Sovitus jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on loistava kuvatessaan lapsen maagista maailmaa ja sen törmäystä aikuisten peleihin. Kerronta on viipyilevää, tarkkaa, juuri niin kuin pienen ihmisen huomiokyky loputtoman pitkänä lapsuuden kesänä (jolloin ei ollut telkkaria). Lisäksi pidän "lapset isossa jännittävässä kartanossa" -tyyppisistä asetelmista.

Kerronta enteilee kuitenkin jo katastrofia ja sen seurauksia. Onnettoman väärinkäsityksen ja lapsen sotkeentumisen aikuisten maailmaan mahdotonta sovitusta puidaan kahdessa muussa osassa, jotka eivät olleet niin antoisia.

Lopun tekniset kikkailut, joilla päähenkilö käännetään kirjoittajaksi, etäännytetään lukija tekstistä ja jätetään epävarmuuteen siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut, ovat ärsyttäviä ja vetävät maton lukijan jalkojen alta. Kuten McEwan itse toteaa, on lukijoita jotka haluavat vain kuulla hyvän tarinan.

Minäkin lukeudun tähän primitiiviseen joukkoon.

Tiedän ettei romaanin kertomusta ole tapahtunut todellisuudessa mutta ei kirjailijan itse tarvitsisi rikkoa illuusiota loppumetreillä. McEwan jopa ymppää kertomukseen kustannustoimittajan arvostelun päähenkilön käsikirjoituksesta, joka on identtinen kirjan kanssa... Pidin, mutta avoin loppu sai minut turhautumisen valtaan! Onko tämä leipääntyneen vai neuroottisen kirjailijan kikkailua?

McEwan fanit, millaisia muut kirjat ovat?

Silvia Avallone: Acciaio

Yritän aina Italiassa lomaillessa lukea uusimman Premio Strega -voittajan. Avallonen Acciaio (Teräs) on viime vuoden palkittu teos. En tarttunut siihen vuosi sitten, koska juonen elementit kuulostivat niin kalutuilta: teini-ikäiset ystävättäret, toinen huomaa pitävänsä tytöistä, isäkin hakkaa häntä, teiniangstia on ilmassa ja ulkonäköpaineita toki.

Nyt kirja tipahti käsiini anopin kirjahyllystä ja teemoja olikin käsitelty aika raikkaasti. Raikkainta kirjassa oli kuitenkin italialaisen alaluokan kuvaus. Kirjallisilta ansioiltaan teos ei ollut mitenkään ylivertainen, joten otaksun että tämä oli myös syy palkinnon voittamiseen. Italialainen nyky-yhteiskunta keskittyy kimaltelevan yläluokan ja television VIP-henkilöiden esittämiseen eikä yhteiskunnan huono-osaisten oloista haluta sen suuremmin tietääkään.

Terästeollisuudessa työskentelevät isät sulkeutuvat kerrostaloasuntoonsa työvuoron jälkeen, tuijottamaan TV:n veline, vähäpukeisia juontajatyttöjä. Äidit kuuraavat lattioita ja keittävät pastaa kotona. Lapset käyvät koulua mitenkuten ja pojat tutustuvat rikollisuuden ja huumeidenkäytön raflaavaan maailmaan vaihtoehtona terästeollisuuden palveluksessa raatamiselle. Tytöt jaotellaan hyvännäköisiin ja luusereihin.

Via Stalingrad -kadun kerrostaloparakit tarjoavat työn raskaan raatajille merinäköalan. Horisontissa siintää Elba, saksalaisten turistien, julkkisten ja rikkaiden kimalteleva, saavuttamaton paratiisi. Elba nousee symboimaan oikeaa, mahdollisuuksia täynnä olevaa vapaata elämää, josta kirjan henkilöt jäävät paitsi. Symboliikka on hieman liiankin alleviivattua ja toistuvaa.

Kirja on käännetty ainakin saksaksi. En usko että tarina sinällään on niin painava, että kirja kannattaisi kääntää suomeksi kuten toinen Premio Strega -voittaja, Alkulukujen yksinäisyys (vaikka pidinkin Acciaiosta enemmän). Lähinnä kirja oli carino, ihan herttainen. Mutta toisaalta, näin täällä kirjakaupassa käännettynä Strindbergin tähden, joten ilmeisesti mikä tahansa voi ylittää kustantamojen kiinnostuskynnyksen ja avata ovet kuluttajien kirjahyllyihin tai ainakin rantakasseihin. Luepa innostunut arvosteluni tästä Jan Wallentinin esikoisesta. ;-)

Torey Hayden: Sähkökissa

Häiriintyneet lapset (eivät toki omani) ja lentomatkustaminen kuuluvat jotenkin yhteen. Ehkä siitä syystä mukaani tarttuu aina Helsinki-Vantaalta Torey Haydenin uusin (mm. tämä). Muovailuvahalla läträämisen terapeuttisista vaikutuksista lukeminen limittyy mukavasti lentoruuasta nauttimiseen.

Sähkökissa ei ole tositapahtumiin perustuva. Hayden on noussut bestseller-kirjailijaksi kertomalla löyhästi naamioiduista tosielämän potilaskertomuksista. Tyypillisesti kyseessä on ollut vaikeasti häiriintynyt lapsi, jonka Hayden ottaa siipiensä suojaan ja jonka taustan kaikki kamaluus vähitellen paljastuu, samalla kun lapsi ehkä pelastuu elämälle ja tulevaisuudelle ensimmäisen hänestä välittävän aikuisen turvin.

Sähkökissa on fiktiivinen romaani joka pyörii aihepiirinsä puitteissa samassa terapiakentässä. Lisäksi Hayden on ympännyt teemaksi todellisuuden olemuksen ja sen eron mielikuvitukseen: jos kuvitteellinen tarina vaikuttaa ihmisten todelliseen elämään, eikö sekin siis ole todellisuutta?

Haydenin tuotannon uusimpien kirjojen kohdalla olen jo pohdiskellut, lieköhän tarinat enää todellisuuteen pohjautuvia vai kuvitteellisia, vaikka niitä tositarinoina onkin markkinoitu. Päädyin siis pohtimaan, oliko edellä mainittu tematiikka Haydenin vastaus näihin epäilyihin (joita varmasti ovat esittäneet muutkin kuin minä)? Jos kuvitteellinen tarina siis vaikuttaa todellisiin ihmisiin, esimerkiksi saaden nämä kohtelemaan lapsia hyvin tai puuttumaan lasten kaltoinkohteluun, eikö tarina siis olekin jollain tasolla todellisuutta (vaikka olisikin keksitty)?

Sähkökissa on ihan kelvollinen yritelmä romaaniksi jos on lukenut Haydenin aikasempia ja tietää mitä odottaa. Häiriintyneen lapsen tarina ei ole niin kamala kuin tositarinakirjoissa, mikä on ihan kiva, ja mukaan on ympätty rinnakkaiskertomus joka liikkuu fantasian maailmassa. Kyllä Haydenilla on tarinankertomisen taito, enkä usko että asialla on ollut kustannustoimittaja koska logiikka ja lankojen yhteensitominen jää paikoin hieman hataraksi.

Kirja oli oivallinen matkalukemiseksi. Seuraavaksi on aika siirtyä mukaan lomalle raahaamani Sodan ja rauhan ykkösosan pariin taannoisen TV-dramatisoinnin innostamana....

David Nicholls: Sinä päivänä

Otava 2011.

Näin käy joskus. Joku muu sanoo kirjasta jo kaiken. Nyt se oli Juhani Karila HS:n arvostelussa.

Samaa mieltä olemisen lisäksi voin ainakin julistaa kirjan Heinäkuun Viralliseksi Kesäkirjaksi! Tämä on takuukamaa rannalle ja riippumattoon oikeastaan kolmesta syystä.

Ironinen ja nokkela dialogi jaksaa naurattaa (Nicholls käsikirjoittanut mm. Rimakauhua ja rakkautta -sarjaa). Tarinassa on hauskuuden vastapainona tummia sävyjä - eikä vain messevää draamaa vaan perusharmaata elämän luisumista ohi. Sen lisäksi tarinaan todella voi eläytyä, jos on joskus ollut angstissa ryveskelyä tyylikkäänä pitävä nuori opiskelijaneitokainen tai vastaavasti nuori kundi jonka ammatinvalinta perustuu siihen, mikä on tyylikkäintä ilmoittaa ammatikseen baarissa tapaamalleen tytölle (kirjanpitäjä? valokuvaaja?).

Tarinan kaksikko Emma (se tiedostava opiskelijatyttö alemmasta sosiaaliluokasta) ja Dexter (komea, etuoikeutettu poika, jonka katse tähyää Emman olan yli parempia maisemia, parempaa tulevaisuutta, parempia seuralaisia...) tapaavat viimeisenä päivänä yliopistolla. Satunnaisen kohtaamisen oli tarkoitus jäädä sellaiseksi, mutta Em ja Dex takertuvat toisiinsa jollain näkymättömällä kuminauhalla, joka vetää heitä välillä lähemmäs ja välillä kauemmas toisistaan. Side kestää Dexterin ekstaasinhuuruiset TV-juontajavuodet, Emman torjuvan itseironian ja hautautumisen pikaruokapaikan tarjoilijaksi, seurustelut paremman puutteessa tai näyttämisen halusta, perheenperustamiset ja -hajoamiset.

Ja tulevaisuus, joka näytti niin kaukaiselta, tulee loppujen lopuksi pikemmin kuin odottikaan. Aikaa ei olisi syytä tuhlata... Sujauta tämä olkikassiisi nenäliinapaketin kera. Sniff.

Kummitusjuttuja - huu!

Vanhoja kunnon kummitusjuttuja, mutta tyylillä. Niitä en olekaan lukenut sitten Cantervillen kummituksen. Tätä genreä ei sovi suinkaan väheksyä, kuten eivät todella tee seuraavien tarinoiden kertojat. (Suositellaan nautittaviksi peiton alla, taskulampun valossa.)

Sarah Waters: Vieras kartanossa (Tammen keltainen kirjasto, 2011)

Tämä on kirjoista tyylikkäämpi. Waters punoo hienovaraisen, väreilevän pysähtyneisyyden tilan vanhaan, rahan puutteessa rapistuvaan sukukartanoon. Kirjan alkupuolen lähes tapahtumaton juoni luo näennäisesti stabiilin kuvaelman jossa ei käytetä perinteisiä kauhuelementtejä, jollaisia kartanoon sijoittuva kummitustarina voisi pursuta. Kirjan alkupuolikas on peräti ihastuttavaa luonnon ja hapertuvan kartanon ja sen korrektien ja luokkatietoisten asukkaiden kuvausta sekä ajankuvaa sodanjälkeisistä luokkarajoista Englannissa.

Lapsenpiian poika ihastui jo pienenä kartanoon saatuaan salaa kurkistaa sisälle sen yltäkylläisyyteen ja vanhaan patinaan. Aikuistuttuaan on hän opiskellut lääkäriksi ja ui sattumasta johtuen sisälle kartanon elinpiiriin, vakiintuen vähitellen sen elämään. Kartanon isätöntä perhettä painavat rahapula ja eristäytyneisyys. Lisäksi asukkaiden mielenterveys alkaa henkilääkärin mielestä järkkyä - vai onko asialla muinoin kuollut pikkutyttö?

Kartanon hiljaiseen maailmaan imeytyy niin syvälle että kauhun puolelle menevät vaikkakin yhä eleganteissa rajoissa pysyvät tapahtumat vaikuttavat lukijaan sitäkin voimakkaammin. Lisäksi kirjassa saa miettiä kuka on syyllinen ja onko syyllinen yliluonnollinen vai ei. Tätä lukee nauttien, lumoutuneena.

Myönnän lisäksi suosiolla että en uskaltanut ruveta yksin nukkumaan ja kun nukahdin, näin unta sänkyni yllä leijuvasta pikkutytöstä. Huu-huu! Ja kun kerroin tarinan äärimmäisen rationaaliselle äidilleni, kehtasi hän heittää bensaa liekkeihin arvelemalla että talossamme on ehkä joskus kuollut joku lapsi ja enkö todella huomannut kysyä, mitä tämä minusta tahtoi (!). Arvatkaa nukuinko seuraavana yönä. Tämä siis anekdoottina ja todisteena siitä että pinnan alla väreilevä on kirjallisuudessa toimivampaa kuin täysi mäiske ja pauke.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina (Gummerus, pokkarina 2011)

Niffeneggerin aikaisempi Aikamatkustajan vaimo aiheutti kuulemma joillekin painajaisia. Tässäkin kirjassa on paikoin samanlainen lievästi etova sivumaku. En osaa selittää mistä se johtuu, näennäisestihän kirjat sisältävät paljon nokkelaa dialogia ja juonellista kuvausta.

Ehkä kummassakin on kyse kamalista metafyysisistä olosuhteista, joihin Niffenegger päähenkilönsä heittää: aikamatkustajan hän rysäyttää alastomana milloin lumihankeen kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen, milloin menneisyyteen metsästyskiväärin eteen. Hänen varjonsa tarinassa kummitukseksi muuttuneen naisen hän taas jättää täydelliseen loukkuun yhteen asuntoon ja aineettomaan kehoonsa ilman kykyä ilmaista itseään tai vaikuttaa ympäristöönsä, hieman kuin neliraajahalvaantuneen.

Tarina sinänsä on kelvollinen ja kummituksen elämän ongelmat hyvin kehitettyjä. Lisäksi olen pitänyt kaksostarinoista sen jälkeen kun luin kymmenvuotiaanan mahtavan Lise ja Lotte -kirjan. Ehkä juoni tämän osalta oli kuitenkin hieman epäuskottava. Joka tapauksessa asetelma oli herkullinen: kaksostytöt jotka eivät pysty riistäytymään irti toisistaan ja heidän äitinsä salattu kaksoissisko joka jättää heille omaisuutensa kuollessaan. Mitä siskosten välillä oli tapahtunut? Ja miksi tädin asuntoon muuttaneista tytöistä tuntuu että heitä tarkkaillaan?

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Tammi, 2011.

Jo kirjan kannen mahtava grafiikka lupailee herkkua. Ja toisista kirjoista vaan tietää ensimmäiseltä sivulta että tavara on aitoa. Tämä sitä on!

Ishiguron teksti on vaivatonta ja näennäisen selkeää. Sanat loksahtavat paikoilleen nautinnollisesti ja järjestyksessä kuin hyvin muotoillussa palapelissä. Paljon tapahtuu pinnan alla ja se jätetään lukijan mietittäväksi osoittelematta ja alleviivaamatta. Tällaisesta minä pidän!

Ishiguro saa lukijan kiinnostumaan keski-ikäisten, rumien (kauneusleikkauksen avulla uran nousukiitoa yrittävien) saksofonistien, turisteille soittavien katumuusikoiden ja epäonnistuneiden kitaranrimputtelijoiden elämästä.

Teemana novelleissa kulkee musiikki ja luopuminen. Novelleissa riittää myös huumoria, joka on paikoin hyvinkin komediamaista ja rempseää. Niminovelli ja kirjan kansi tuovatkin mieleen päällisin puolin jonkun herttaisenhauskan Audrey Hepburn -leffan.

Täysin epämusikaalisena annoin kertoa itselleni, että novellit ovat kuin sinfonian osat, jotka toistavat samaa teemaa varioiden. Mestarillista! Ollakseen syvämietteinen, ei tarvitse laisinkaan välttämättä olla pitkäveteinen tai monisanainen (tämä pitäisi kertoa tietyille kirjailijoille).

Tarvitsee vain olla Kazuo Ishiguro.

Kaiken kaikkiaan: korkeakirjallisuutta, joka sujahtaa ongelmitta myös rantakassiin tai bussimatkalle.

Kim Edwards: Muisto tyttärestäni

Bazar, 2010.

On ongelmia tuottavaa lukea jokin äärimmäisen hyvä kirja (Nabukovin anarkistisen runollinen Lolita) ja sen jälkeen joku varsin hyvä (Muisto tyttärestäni) jossa hieman yritellään tunnelmallista kieltä mutta joka kuitenkin on ajanvietekirja, ei klassikko.

Muisto tyttärestäni kertoo tarinan sulkeutuneesta isästä, joka on köyhän lapsuutensa ja sydänsairaan siskonsa kuoleman lukkiuttama. Lääkäriksi opiskellut ja yhteiskunnassa arvostettuun asemaan päätynyt mies joutuu uudestaan traumansa eteen, kun hän sattuman oikusta joutuu avustamaan vaimonsa synnytyksessä ja toisella syntyvistä kaksosista on Downin syndrooma.

Kirjassa kuvaillaan mielenkiintoisesti 60-lukulaista sairaalasynnytystä, jossa synnyttäjä on oikeaoppisesti jalat telineissä ja hänet tainnutetaan eetterillä aina supistusten ollessa kovia ja lapsen syntyessä. Kääk!

Tuore isä muistaa vain syndroomaan liittyvän sydänongelmien ja varhaisen kuoleman riskin ja vaimonsa ollessa tajuttomana pyytää hoitajaa viemään lapsen pois. Vaimolleen hän kertoo tämän kuolleen.

Suusta karannutta valhetta ei voi enää korjata, kun vaimo järjestää lapselle muistotilaisuuden ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä mahdottomammaksi se tulee.

Surumielisen viipyilevästi kirjoitettu kirja kertoo hajoavan perheen tarinaa, jossa sen jäsenet etääntyvät toisistaan ja valuvat syvemmälle ongelmiinsa, salaisuuden määrittäessä perheen ilmapiirin. Mies pitää sen sisällään ja äiti ja poika aistivat heidän välilleen kasvaneen muurin, mutteivät tiedä mistä on kyse.

Hyväosaisen perheen itse aiheutetut ongelmat saavat lukijan lähinnä toivomaan että he ottaisivat itseään niskasta kiinni. Lähinnä odotin loppuratkaisua (tapaavatko he kadonneen tyttären uudestaan? joutuuko isä konfrontoimaan perheensä tekonsa tähden?), jota viivytellään fiilistelemällä melankolisilla tunnelmilla ja maalauksellisella lumisateella tms. Välillä runosuoni on ehtynyt, ja mm. kaikkien pikkulasten kädet ovat kuin meritähtiä. No ovathan ne tietysti, mutta selkis jo ekasta kerrasta.

Miellyttävä kirja kuitenkin kaiken kaikkiaan ja kuvaa ilmeisen onnistuneesti ja holhoamatta siskoa jolla Down.

Tositarinat TOP 5

Viikonlopun tositarinaputkesta inspiroituneena julkaisen karmeimmat true story -kirjat ikinä.. Listaa saa jatkaa!

1) J.T. Leroy: Petollinen on ihmissydän (onneksi paljastui feikiksi!)

2) Dave Peltzer: Pimeän poika (nieleskelin oksennusta kun luin tätä)

3) Deborah Spungen: Nancy
Klassikko! Luin tämän lapsena ja muistan vieläkin miten sain kylmiä kauhunväreitä lapsuusiän skitsofreniasta kärsivän Nancyn kuvitellessa että hyökkäävät hait ympäröivät häntä. Toisessa kohtauksessa hän leikkeli vaatteita saksilla äitinsä kauhuksi. Nyt kohtauksen kauheus ei enää oikein aukene - kuulostaa normaalilta kotiäidin maanantaipäivältäni.

4) Sybil
Lukion äidinkielenopettajani lainasi minulle -tämän vähintäänkin kyseenalaisen kirjan - en muista kirjailijaa. Päähenkilö ihmettelee miksi hänellä on yhtäkkiä aivan erityylisiä vaatteita kuin hän itse ostaisi. Käy ilmi että Sybilille on kehittynyt useita sivupersoonia mielenvikaisen äitinsä mm. roikotettua häntä ylösalaisin lampusta ynnä muuta vatsaa kääntävää.

5) Christiane F: Huumeasema Zoo
Myös tämä on klassikko. Ohessa voi lukea Alice Millerin (Alussa oli kasvatus) kuvauksen päähenkilön lapsuudesta ja miksi hän päätyi narkomaaniksi.

Tässä muutama tositarina lisää.

Viikonlopun true storyt

Haksahdin viime viikonloppuna tosielämän kauhutarinat -kirjallisuuden hetteisille poluille. Luin Vaiennettu Anna (Elbie Lötter) ja Treblinkan viimeinen juutalainen (Chil Rajchman) -kirjat.

Vaiennettu Anna kertoo isäpuolensa hyväksikäytön uhriksi joutuvasta tytöstä. Kirja pohjautuu salanimellä kirjoittavan kirjailijan omaan elämään ja siitä on otettu alkuperämaa Etelä-Afrikassa 11 uusintapainosta. Kirja on dramatisoitu kömpelösti ja henkilöt tyypiteltyjä kuten teiniromaanissa. Tarina kuitenkin on hirveä ja kamalinta siinä on että päähenkilön oma äiti ei uskonut häntä, kun hän vihdoin uskaltaa kertoa mitä kotona öisin tapahtuu.

Tarina ansaitsee tulla kerrotuksi siksi, että lapsia kuunneltaisiin herkemmällä korvalla ja asioihin puututtaisiin. Lopussa on tietopaketti seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta.

Treblinkan viimeinen juutalainen / Rajchman-raportti on harvinainen todistajankertomus Treblinkan tuhoamisleiristä. Kirjoittaja pääsi pakenemaan leirin 2. osasta vankikapinan yhteydessä ja säilyi hengissä sodan loppuun. Hän kirjoitti muistiinpanonsa jo sodan aikana mutta antoi luvan julkaista sen vasta post-mortem, ilmeisesti tuntien syyllisyyttä henkiinjäämisestään ja osuudestaan ruumiiden lajittelussa ja hävityksessä.

Kuten monella muullakin, myös minulla oli viides- tai kuudenluokkalaisena vaihe, jolloin kuulin holokaustista ja pystymättä sitä käsittämään luin kaiken mitä Vuosaaren kirjastolla oli aiheesta tarjota. Rajchmanin kirja on erilainen siinä, että se on tiivistetty, tunteeton ja raivostunut raportti leiriltä, josta selvisi vain muutama edes kertomaan sen olemassaolosta.

Jan Wallentin: Strindbergin tähti

Trillerit on mahdollisesti ainoa kirjakategoria joka ei ole minulle tarkoitettu...

Luin tämän silti.

Joten ei ole ehkä ihme että löysin siitä enemmän huvittavia kuin "henkeäsalpaavan jännittäviä" aineksia.

Alku lupaa peräti hyvää. Hylätyissä kaivoskuiluissa sukeltaminen on jännittävää ja siihen liittyy tarkkoja teknisiä yksityiskohtia, kuten kunnon trillerissä kuuluu ollakin.

Naisia ahdisteleva erakkomainen sukeltaja on mainio karsea hahmo.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli ehkä jiddišinkieliset lainaukset. Ihmettelin hetken mitä ihmeen kieltä nämä saksan, hollannin ja ruotsin sekoitukselta kuulostavat sitaatit ovat - merkityksen pystyi nimittäin ymmärtämään edellisten kielten perusteella.

Kun päähenkilö Don Titelmanin juutalaiset juuret paljastuvat, hoksasin että kieli oli jiddišiä. Piti oikein tarkistaa netistä, että jiddiš tosiaan on eri asia kuin heprea ja sen synty oli keskiaikaisissa saksalaisissa murteissa, mistä syystä se on osin ymmärrettävää. Katsokaa vaikka: Ich vintš dir glik = toivotan sinulle onnea. Mahtavaa! (Olen kielifriikki.)

Noh, seikkailu on siis eräänlainen pohjoismainen Da Vinci -koodi. Toivoin, että pohjoismaisesta mytologiasta olisi saatu enemmän irti mutta se jäi lähinnä alun viitteiksi. Kirjassa seikkaillaan niin Ranskassa, Hollanissa kuin Venäjällä (muistaakseni).

Haluaisin myös tietää miksi kaikissa trillereissä tulee olla 1) meille tuntematton metalli 2) nuori nainen ja vanhempi mies, jotka huomaavat yhtäkkiä seikkailevansa yhdessä platonisesti 3) salaiset järjestöt, pahat tiedemiehet, natsien höpömytologia jne. ovat jo niin kuluneita mm. Indiana Jonesin käsiteltyä ne perinpohjaisesti, ettei niitä kannata edes mainita.

Mutta yksi asia, jonka haluaisin erityisesti nostaa esiin on napajäätikölle pudonnut meteoriitti tai muu hurjan kamala salaisuus. Tätä ovat käyttäneet niin Dan Brown (Meteoriitti) kuin Peter Höeg (Lumen taju - muutoin varsin mainio kirja).

Kohta alan uskoa että siellä on oikeasti jotain.

Myös Strindbergin tähti johtaa meidät hurjaa jäätunnelia (pinnassa pysyy kiinni kuin kärpäspaperissa samalla kun vauhti on huima - myös rullatuolissa istuva pääpahis, vau!) alas napajäätikön sydämeen. Siinä vaiheessa trilleri todella tyssähtää kun päähenkilöt nostaa takaisin tuhoutuvan luolan tieteet ja ihmeet yhdistävistä kauhuista pelastava enkeli (kirjaimellisesti).

Ei muita kommentteja.

Vladimir Nabokov: Lolita

Tervetuloa pedon päähän.

Peto on säälittävä, sarkastinen, häikäilemätön, heikko. Hän kertoo tarinansa salanimellä Humbert Humbert, ja tarinan keskiössä on tietysti 12-vuotias lapsi Lolita, kuten leffan nähneenä tiedämme.

Lolita on yleistynyt laajemmaksi käsitteeksi vetovoimaansa kokeilevista varhaisteineistä ja myös elokuvassa Lolita esitetään lähes osasyyllisenä (muistini mukaan). Kirjasta saa toisen käsityksen. Kertoja on aina vaaninut pikkutyttöjä, ja vain odottanut sopivaa uhria joksi Lolita, Dolores Haze, valikoituu.

Juoni pähkinänkuoressa: Humbert on kirjallisuudentutkija joka vuokraa huoneiston yksinhuoltaja Charlotte Hazelta huomatessaan tämän tyttären. Humbert menee naimisiin äidin kanssa saadakseen olla tyttöä lähellä ja suunnittelee tämän murhaamista, päästäkseen isäpuolena yksin hallitsemaan tyttöä. Charlotte kuolee kuitenkin sopivasti ja Humbert lähtee Lolitan kanssa harharetkille Yhdysvaltoja ristiin rastiin, motellista toiseen. Juosten karkuun paljastumista ja sitä hetkeä kun Lolitan kasvaa tytöstä naiseksi, menettäen mielenkiintonsa.

Kirjan ero elokuvaan on myös kertoja, johon lukija ei voi luottaa. Näemme Lolitan hänen silmiensä läpi, demonisena nymfettinä, ja vain viitteet ja kirjan loppu saavat lukijan ymmärtämään, että Lolita oli vain lapsi, onneton ja yksinäinen tyttö joka rikottiin iäksi.

Kirja on suorapuheisempi kuin elokuva, jossa Lolitan ja isäpuolen suhdetta ei voinut näyttää kuin viitteellisenä. Aihe on häkellyttävä ja samoin se, miten kirjailija on asettunut pedofiilin asemaan tarkkailemaan ja kuvailemaan pikkutyttöjä ja vääntynyttä mieltään.

Koko kirja itse asiassa on häkellyttävä tyylinsä vuoksi. Nabokov kirjoittaa hypnoottisesti, hurjasti, ironisesti. Yhä hurjemmin kun Humbertin mielenterveys alkaa horjua. Teksti vetää lukijan mukaan kiihkeään pyörteeseen, johon Humbert suistuu seuratessaan pakkomiellettään. Lopun murhakohtaus on yksi kauheimmista ja koomisimmista, joita olen lukenut.

Vaikka tarina siis periaatteessa on kamala, on se kirjoitettu todella mahtavasti; lupaan että lukemisesta nauttii niin että hykertelee ääneen. Kirja kannattaa siis ehdottomasti hankkia hyllynsä, eikä vähiten ihastuttavan kannen takia.

Gooooorgeous!

Olen upea! ja löysin taas seurattavakseni uuden kirjablogin, nimittäin Sonjan lukuhetket josta tunnustuksen sainkin. Vastaan siis tunnustuksen edellyttämin kysymyksiin:

Milloin aloitin blogisi?
Syksyllä 2009. Nyt julkaistuja tekstejä on sata ja risat. Olen välillä pitänyt hieman taukoa, jos töissä on ollut kiire, olen ollut lomalla, kärsinyt raskauspahoinvoinnista tai ollut synnyttämässä (mutta myös synnärillä luin toki: suosittelen tilanteeseen jotain kevyehköä, esim. Minishoppaajaa).

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Esittelen lukemiani kirjoja, en kirjoita kaikista lukemistani vaan lähinnä niistä joista pidin, tai jotka pysäyttivät jotenkin muutoin (esim. olivat surkeita tai ällöttäviä). Saatan myös kommentoida pakonomaisesti lukevan arkipäivän haasteita. Lomailen paljon Italiassa ja sieltä käsin olen blogannut hieman italiankielisestä kirjallisuudesta ja mikä vielä kiinnostavampaa, Italian telkkarista...

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
Luen todella laidasta laitaan (paitsi tylsiä kirjoja) ja kommentoin lukemiani kirjoja ehdottoman epäammattimaisesti.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Jouduin työ puolesta tutustumaan toisen genren blogeihin ja huomasin, että koko maailma ja blogin lukutapa oli minulle vieras. - Mikä postaus? Missä ne tekstit on? - Siispä perustin koemielessä blogin päästäkseni sisälle tähän ah niin trendikkääseen blogosfääriin ja sen logiikaan. Olen pitänyt itsekseni lukupäiväkirjaa ruutuvihkoon joten loogista oli siirtää se verkkoon. Koska bloggaaminen oli hauskaa ja löysin samanhenkisiä lukijoita ja muita bloggaajia, jatkoin. Syykin on sama kuin ruutuvihkoaikana - luen niin paljon että unohdan kirjojen nimet ja tapahtumat. Kun kirjoitan arvostelun, jän hetkeksi miettimään kirjaa ja saan siitä näin enemmän irti kuin heittämällä sen nurkkaan ja hyökkäämällä suin päin seuraavan kimppuun. Ja olen iloinen, jos joku löytää blogini avulla uuden hyvän kirjan tai kirjailijan plakkariinsa.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin vielä enemmän visuaalisuutta ja katseltavaa luettavan lisäksi. Sitä on jo hieman tuonut uusi rakkauteni, Panasonicin Lumix-kamera.

Tunnustuksen lähetän eteenpäin Marjikselle ja Hannalle.

Bengt Jangfeldt: Axel Munthe - tie Caprin huvilalle

WSOY, 2010.

Huvila meren rannalla on kaikkien aikojen lempikirjani - ainoa kirja jonka olen lukenut uudestaan. Useasti.

Harkitsin poikani nimeämistä Axel Munthen mukaan.

Jos kirjoitatte mitään negatiivisia kommentteja kirjasta, poistan ne välittömästi.

Sain kirjan pienenä muffaltani ja se jäi pölyttymään hyllyyni. Huvila meren rannalla, ajattelin, hmm. Se kertoo varmaan jostain tylsästä tyypistä jossain tapahtumaköyhässä huvilassa, joka horisee jotain ankeita pohdintojaan ja juo teetä verannalla rovastin kanssa.

Luin kirjan vuosia myöhemmin, isoisäni jo kuoltua. Ja voi, se on täynnä seikkailuja, mystiikkaa, uskomattomia anekdootteja, todellista elämää ja kuolemanpelkoa. Minkä kirjan hän antoikaan minulle! Harmi, ettemme voineet enää keskustella siitä, mutta tiedän että se oli yksi hänenkin lempikirjoistaan kertoen lääkärin ammatista, jonka hän Munthen kanssa jakoi.

Kirja on löyhä kokoelma kertomuksia päähenkilönsä (kirjalija) elämästä. Niissä missä elämä on vahvimmin läsnä, on myös kuolema paikalla. Tapahtumapaikka on aina Euroopan kuohuvin piste; Salpêtrièren hypnoosiklinikka ja Napolin ruttohelvetti tai sitten syrjäisen Lapin unenomaiset metsät.

Yläluokan suosima muotilääkäri hoitaa niin kruunupäitä kuin maksutta slummien köyhiä siirtolaisia, tuntien enemmän sympatiaa jälkimmäisiä kohtaan. Kirjassa on loistavin ja hienovaraisin lukemani kuvaus vähittäisestä psykoosiin liukumisesta, Munthen rakentaessa huvilaansa etsien keisarin palatsin jäänteitä kasvimaastaan.

Jangfeldtin kirja avaa näkökulman tekijän elämään toisenlaisena kuin mitä hän itse kirjassaan kuvaa. Sankarilääkärin, humanistin ja sivistyneen erakon kuva ei sinänsä romutu, mutta saa inhimillisiä säröjä. Ja Axel Munthen elämä apteekkarin pojasta Anacaprin huvilan omistajaksi ja kruununprinsessan rakastetuksi on kaikilla mittapuilla värikäs. Munthen elämänkerta sivuaa monien sen ajan kuuluisuuksien elämää. Poliittisten vastakkaisasettelujen maailma ennen sotaa piirtyy hienosti ja samoin olot fasismin Italiassa ja koko Euroopassa sodan syttymisen jälkeen.

Lue ensin Huvila ja sitten tämä. Ja matkusta Caprille!

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö

Tartuin minulle tuntemattoman perulaisen nobelvoittajan kirjaan ilman mitään ennakkokuvaa. Riski ei ollut suuri, sillä yleensä Nobel-palkitut kirjat ovat takuuvarmaa luettavaa siinä kuin Finlandia-palkitut takuutankeaa. ;-)

Päähenkilö Ricardo on perulainen nuori mies, jonka elämän punaiseksi langaksi muodostuu "tuhma tyttö". Tämä sievä, hentoinen ja julma kiipijä ilmestyy Ricardon elämään eri nimillä aina kun se hänelle sopii ja taas kun on aika ottaa askel eteenpäin sosiaalisella asteikolla, katoaa, jättäen Ricardon rakkaustarinan ja toiveittensa raunioille.

Milloin tuhma tyttö on kuubalainen sissi, milloin englantilainen hienostorouva, milloin japanilaisen rikollisen rakastajatar. Sympatiat voisivat olla vauhdikkaan seikkailijattaren puolella, mutta hänestä on tehty jotenkin hienovaraisesti luotaantyöntävä hahmo. Tuhman tytön olemuksessa ja esimerkiksi seksitavoissa on jotain omituisen tunteetonta, lähes epäinhimillistä, joka tuo mieleen Eedenistä itään -kirjan Cathyn.

Ricardo on niin tietoinen onnettomasta tohvelisankarin roolistaan ottaen sen lähes huumorilla, että kirja ei vello traagisuudessa. Mutta

---- huom! nyt seuraa loppua koskevia spoilereita, joita ilman en voi ruotia mielipidettäni kirjasta ----

olin lievästi pettynyt loppuun, vaikka se sinänsä tyylikäs olikin. Olisin mielummin suonut tuhman tytön ratsastavan auringonlaskuun ja uusia valloituksia kohden, mutta kirjailija on päättänyt antaa hänelle mitä sen mitä tuhmat tytöt ilmeisesti hänen mielestään ansaitsevatkin.

Sosiaalisten tikkaiden kiipimisestä ja aina vain lisää vaatimisesta ei seuraa onnea eikä mitään hyvää. Kauneus rapistuu aikanaan ja silloin lasketaan, kuka oikeasti elämässä jotain merkitsee. Sinänsä ehkä tosi ja tärkeä sanoma, mutta kirjailija tuo sen esille varsin osoittelevasti. Tuhma tyttö menettää kauneutensa jopa raadollisemmin kuin Emile Zolan Nana, hänet nimittäin murskataan henkisesti ja aivan konkreettisesti silvotaan fyysisesti kaikista naisellisuuden merkeistä, jotka ovat olleet hänen ainoat pelimerkkinsä elämässä.

Jokin etova sivujuonne siis tarinassa oli, mutta ehkäpä tuhma tyttö sittenkin eli haluamansa kaltaisen elämän ja sai sen viime päiviksi palata luotettavan rakastettunsa syliin. Pidin kuitenkin kirjasta ja sen keveästä, letkeästä kerronnasta jolle 60- ja 70-luvun ilmiöt ja elämäntyyli loivat värikästä ympäristöä.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro on niitä kirjailijoita, joita osuu enää hyvin harvoin eteen. Hän nimittäin herättää minut miettimään, miten olen pärjännyt tähänastisen elämäni ilman hänen kirjojaan.

Liian paljon onnea on kokoelma kertomuksia, joiden teemat liikkuvat raflaavasti skandaalilehdistön suosikeissa: murhissa, hylkäämisissä, petoksissa, hyväksikäytössä, aviorikoksissa. Itse teksti ei sitten olekaan raflaavaa, vaan hienovaraista, tarkkaa ja pintansa alla kytevää.

Itse niminovelli ei ollut mielestäni kirjan parhaimpia ja hyvin erilainen historiallisessa lähestymistavassaan (1800-luvulla eläneen venäläisen naismatemaatikon elämän yhteenveto).

Sen sijaan rakastin Lasten leikkiä kertomusta, josta kaikki me entiset pikkutytöt tunnistanemme tyttölasten joskus ymmärtämättömän ja viattoman julman maailman. Arkimaailmasta erillään olevalla kesäleirillä voi julmuus eskaloitua odottamattomalla tavalla. Hienointa novellissa oli tyttöjen vaikuttimien äärimmäisen tarkkanäköinen kuvaus, joka saa lukijan sukeltamaan uudestaan lapsen maailmaan, joka on aina jotain muuta kuin aikuinen kuvittelee.

Erinomainen oli myös Ulottuvuuksia. Nainen voi jakaa rakkauden lapsiinsa ja muistot heidän lapsuudestaan aidosti vain lasten isän kanssa. Vaikka tämä olisi entinen mies, ja muistoja varjostaisi järkyttävä tragedia.

Kertomukset ovat selkeitä, tarkkarajaisia, kauniita ja hienosti johdateltuja. Alice Munro on kuningatar!

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Tammi, 2010.

Maria Kallio on kansainvälisellä komennuksella Afganistanissa. Hengen ollessa hiuskarvan varassa ymmärtää hän perheensä tärkeyden. Perhe jatkuu teemana koko kirjassa: maahanmuuttajaperheet ja heidän tyttärensä.

Espoolaisena on Kallio-kirjoja hauska lukea. Tutut paikannimet herättävät hilpeyttä, mutta antavat myös arkista toden tuntua tarinalle.

Itse juoni oli hieman haettu Afganistan-yhteytensä kera. Tai sitten en jaksanut seurata sitä: minulla menivät jossain määrin sekaisin kadonneiden tyttösten nimet, tarinat ja katoamissyyt... Niin voi joskus käydä dekkareita lukiessa. (Ai kuka se murhaaja oli? Ai miksi se tappoi noi?)

Maria Kallio ei ole tässä kirjassa aivan skarpeimmassa terässään. Kyllä hän tylyttää kun pitää, mutta tuntuu jotenkin vetämättömältä. Vai onko se ikä? Vertaan kirjaa ehkä ensimmäisiin tarinoihin, joissa Maria oli nuorempi eikä vielä äiti.

Tiedän mitä äitiys voi ihmiselle tehdä. ;-)

Hauskaa poliisityötä ja lähiödraamaa joka tapauksessa. Kallio ja kollegat ovat miellyttäviä hahmoja. Viihdyttävä, hyvin rullaava dekkari niille jotka arvostavat liiallisen raakuuden puuttumista poliisitarinasta.

Arvonnan voittaja on...

...Peikkoneito! Onneksi olkoon! Laitathan yhteystietosi minulle osoitteeseen kirjapeto at gmail.com niin nakkaan palkintokirjan postiin.

Ja alla vastauksista koottu lukijoiden Vuoden paras 2010 -kirjalista. Mikä mielettömän ihana vaihtelu! Vuoden paras lukukokemus voi todellakin olla aivan erilainen opus eri lukijoille. Säästä siis tämä sadepäivän varalle, ota mukaan kirjastoon, lainaa jonkun muun vuoden parhaaksi rankattu kirja ja yllätä itsesi.

VUODEN PARHAAT 2010

John Grogan: Marley ja minä

Kamila Shamsie: Poltetut varjot

Jo Nesbö: Panssarisydän

Susanne Clarke: Jonathan Strange ja Herra Norrell

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Vikas Swarup: Tyhjentävä vastaus (Slummien miljonääri)

Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Augusten Burroughs: Maagista ajattelua - tositarinoita

Jostein Gaarder: Sofian maailma

Asko Sahlberg: He

Margareth Atwood: Herran tarhurit

Johanna Adorjan: Rakkaudessa erottamattomat

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Chuck Palahniuk: Diary

Haruki Murakami: Kafka on the shore

Andreï Makine: Tuntemattoman miehen elämä

Charlaine Harris: Veren voima

Nasim Marie Jafry: The State of Me

Margaret Atwood: The Year of the Flood

Albert Camus: Rutto

Arvonta kuluneen lukuvuoden kunniaksi

Monet bloggaajat ovat julkaiseet listoja viime vuoden lukemisistaan tai kirjojen parhaimmistosta. Koska olen kovin laiska, jätän kattavan listauksen teidän huoleksenne, ja parhaassa tapauksessa saan näin vielä hyviä lukuvinkkejä.

Mikä siis oli vuoden 2010 paras lukemasi kirja?

Palkinnoksi arvon viime vuoden virallisen kohukirjan, Elina Tiilikan Punainen mekko.

Kirjan monotonisen jyystävä tapahtumankehitys saa onnittelemaan itseään paremmista roskatyövalinnoista opiskelija-aikoina, mm. siivoojanhommista.

Kommentoi, voita ja lue itse!

Arvonta päättyy 20. tammikuuta.

Guy de Maupassant: Bel-Ami

Uutuustulvan keskellä on kiva välillä palata klassikoihin. Ei tarvitse miettiä onko tämä hyvä vai ei ja onko heittänyt pois aikaansa. Erityisesti jos on lukenut paljon roskakirjallisuutta viime aikoina (köh... tunnustan) on suorastaan raikasta lukea tekstiä, jonka kirjoittaja todella aikoinaan osasi asiansa ja halusi myös sanoa jotain.

Hesarin klassikkoautomaatti on oiva apu "seuraava kirja haussa, mutta mikään ei kelpaa" -syndroomaan.
Hakuehdoilla realismi, Eurooppa, 1800-1899-luku ja sivumäärä keskinkertainen, ehdottaa automaatti mm. Maupassantin Bel-Amieta ja kertoo siitä seuraavaa:

"Journalisti Georg Duroy särkee sydämiä ja talloo tiensä huipulle hamereittiä pitkin. Oivaltavaa satiiria yhteiskunnan raha-valta-seksi-voimasuhteitsa. Tapahtumapaikkana 1800-luvun lopun hienostuneen dekadentti Pariisi."

Siispä pitkästä aikaa kirjastoon!

Klassikkokirjallisuutta pelkäävälle teinille voisi äikänmaikka mainostaa tätä peräti Kauniit ja rohkeat varjoonsa jättäväksi ihmissuhdesekoiluksi. Georg Duroy, Bel-Ami, on majatalonpitäjien poika maaseudulta, joka päätyy Pariisiin ja sattuman oikusta tapaa vanhan rykmenttikaverinsa joka luotsaa tämän sisälle sanomalehden avustavan toimittajan työhön.

Bel-Ami etenee urallaan askel askeleelta ylöspäin, samoin kuin rakastajattarien ja vaimojen kanssa yhteiskunnallisen aseman ja omaisuuden kautta mitattuna.

Miten hän tässä onnistuu? Mitä hänellä sitten on? Ryhdikäs ja näyttävä ulkomuoto sekä röyhkeyttä teeskennellä olevansa pätevä (töissä) tai vilpitön (naisten kanssa). Erityisominaisuutena mainitaan vaaleat viikset, jotka aaltoilevat kuin vaahto hänen ylähuulellaan. :-D

Maupassant kuvaa hyvin päähenkilön muutoksen epävarmasta ja jokaisesta almusta kiitollisesta ei-kenestäkään vallan liepeessä kiinni olevaksi, aina vain lisää haluavaksi tunteettomaksi pyrkyriksi.

Kirja on loistava kuvatessaan uuden rahakkaan yhteiskuntaluokan kepeää seurustelua ja kiipeilyä sosiaalisilla tikkailla. Kirjan sanoma tuntuu hyvinkin ajankohtaiselta niin työelämän huippupaikkoja kuin vaikkapa politiikkaa seuratessa; fiksut ja epäitsekkäät eivät suinkaan ole niitä jotka halkovat lasikattoja, vaan aivan kuin 1800-luvun lopun Pariisissa, pesunkestävät Georg Du Royt.

Kurjan lopun kohdannut vanha rykmenttitoveri Forestier evästää ystäväänsä osuvasti kuultuaan tämän kesken jääneistä kouluista:


"Kukaan ihminen ei ole sen paremmin asioista perillä, lukuunottamatta joitakuita hulluja, jotka eivät ole älynneet ajoissa lopettaa opiskeluaan. Ei ole lainkaan vaativaa esiintyä kykynä. Kaikki riippuu vain siitä, ettei tuoreeltaan joudu kiinni tietämättömyydestä. On luovittava, luistkahdettava vaikeuksista, käännettävä esteet yläsalaisin ja hyökättävä toisten kimppuun tietosanakirjan avulla. Kaikki ihmiset ovat tyhmiä kuin pässit ja tietämättömiä kuin kanat."

Loistavaa!

P.G.Wodehouse: Hiiop Jeeves! Jeeves-tarinoita 2

Teos, 2010.

Syväluotaavien avioerokirjojen jälkeen tekivät hyvää sympaattinen Piiat, sekä aina niin naseva ja viihdyttävä Jeeves.

Patologisen kiipeliinjoutumistaipumuksen omaava Bertie Wooster seikkailee taas avioitumisvimmaisten nuorten naisten, riivinrautamaisten tätien sekä raivoisien epäluuloisten kilpakosijoiden parissa.

Tyypillisessä Bertie-tarinassa on

1) mahdottomia vaatimuksia esittävä täti jolle

1.2) Bertie ei voi sanoa vastaan koska täti, jolla on mahtava kokki kiristää lounaskutsujen peruuttamisella

2.) siirappisesti huokaileva tyttölapsi, joka kuvittelee että Bertie on häneen auttamattomasti rakastunut ja tiedottaa kihlauksesta ja lähitulevaisuuden häistä

2.1) ja jolle Bertie ei voi sanoa vastaan koska hän ei saa siihen tilaisuutta eikä kestä nähdä naisen kyyneleitä

3.) ystävä, jonka rakkauden tiellä on esteitä; esteet voidaan tyypillisesti voittaa sillä että Bertie teeskentelee murtovarasta

3.1) Bertie ei voi sanoa hänelle vastaan, koska he ovat koulutovereita ja Bertie on vanha kunnon kaveri

4.) ynseä ja hieman hidasälyinen setä/eno/tuleva appiukko

4.1) joka inhoaa Bertietä ja jota Bertie pelkää

5.) sekä poliisi

5.1) joka yrittää pidättää Bertien, kun tämä esittää epäonnisesti murtovarasta.

Ja tietysti Jeeves! Joka suhtautuu työnantajaansa viileällä antaumuksella ja vakavuudella, joka ei estä häntä saattamasta tätä välillä vielä syvemmälle kiipeliin.

Kirjojen anti on hauska sanailu, Bertien vilpittömän omahyväinen ja selkärangaton haahuilu ja täysi hyvänmielentakuu lukijalle. Uskomatonta, ettei Jeeves-tarinoita ole aiemmin suomennettu: TV-sarja ainakin on klassikko.

Kathryn Stockett: Piiat

WSOY, 2010.

Mitä voin enää sanoa? Tämä hyvänmielen kirja on jo todettu monessa blogissa mainioksi. Ehkä voisin kehua kantta, jonka liitän ehdottomasti koukuttavimmat kannet -listalleni.

Kirja sijoittuu 1960-luvun alun Mississippiin, jossa roturajat, samoin kuin yhteiskuntaluokkien rajat, ovat vielä selkeästi piirretyt ja niistä pidetään kiinni kynsin hampain.

Mustat naiset jättävät omat lapsensa hoitoon naapureille tai sukulaisille ja piikovat valkoisissa perheissä kasvattaen lapsia ja hoitaen kotia. Valkoiset emännät järjestävät hyväntekeväisyystapahtumia ja bridgekerhon tapaamisia ja jos eivät ole jo naimisissa, yrittävät pyydystää itselleen aviomiestä.

Päähenkilöt Skeeter, Minny ja Aibileen kapinoivat sydämessään ja lopulta teoillaan, ja ennakoivat näin yhteiskunnan murrosta. Pitkä ja kähärätukkainen Skeeter on äitinsä mielestä toivoton tapaus avioliittomarkkinoilla. Onneksi häntä kiinnostaakin enemmän journalistin ura. Minny on kaupungin pahasuisin apulainen, ja hän onkin saanut potkut 15 kertaa. Aibileen rakastaa pikkuisia hoitolapsiaan, mutta joutuu aina vaihtamaan perhettä kun nämä tajuavat ettei hän olekaan heidän äitinsä, vaan musta apulainen, alempiarvoinen olento.

Kirjaan tuovat jännitettä Skeeterin ystävättäret, jotka ovat siirtyneet rouvassäätyyn ja ajautuvat vähitellen Skeeteriä vastaan tämän ajatusmaailman muuttuessa. Samoin Skeeterin äitisuhde ja piikojen suhteet omituisiin emäntiinsä pitävät lukijan otteessaan. Herkullisin hahmo on alaluokkainen perähikiästä pikkukaupungin varakkaaksi rouvaksi päätynyt miss Celia, joka piukoissa pinkeissä jumppereissaan ei lainkaan ymmärrä miksei saa kutsua bridge-iltaan...

Kirja on siis nokkela, hauska, vetävä, surullinen ja vauhdikas. Kuten jotkut ovat todenneetkin, voisin kuvitella että kirja on vielä hauskempi alkuperäiskielellä. En tosin tiedä, onko kansi yhtä ihastuttava!

Avioerokirjoja

Voikohan liika lukeminen aiheuttaa avioeroja? Onneksi mieskin pelaa liikaa futispelejä, joten ei parane syytellä pikkuvaimoa tämän sivistyneistä harrastuksista.

Luin kaksi kirjaa avioeroista. Kummankin tapahtumankulku valitettavasti usein on todellisuutta. Laura Honkasalon Eropaperit-kirjassa lapset joutuvat ristivetoon katkeran isän ja tämän uuden (psyykkisesti epävakaan) puolison ja heitä suojelemaan pyrkivän äidin ja isoäidin välille. Melania G. Mazzuccon Täydellinen päivä -teoksessa ero päättyy veriseen tragediaan, jollaisista saamme silloin tällöin lukea iltapäivälehdistä.

Kummankin kirjan viehätys on kuitenkin muualla. Takakannen mukaan Eropaperit "tallentaa vuosikymmenen yhteiset muistot raastavasti, elävästi kuin kaitafilmi". Tämä on aivan nappiluonnehdinta; erityisesti kolmen sukupolven muistot kesälomista saaressa ja veneellä ovat niin ihanan tuttuja omasta lapsuudesta, petäjän auringossa paahtuvan kaarnan tuoksua myöden. Täydellinen päivä taas kuvaa elämää nykypäivän Italiassa ja Roomassa, yhden alaluokkaisen ja yhden yläluokkaisen, hajoavan, perheen kautta.

Laura Honkasalo, jonka kirja on juuri tullut ulos pokkarina, kirjoittaa kauniisti, ujuttaen muistoja ja aikakerrostumia lomittain. Lapsen näkökulma aikuisten mielettömään maailmaan on autenttisen tuntuinen ja samoin julmien ja itsekeskeisten - kuten toisaalta myös ymmärtävien ja empaattisten - aikuisten vaikutus lapsen psyykeen.

Jos Peter Franzenin kirjassa oli ihana ukki, joka osasi aina lukea tilanteita lapsen kannalta ja tasapainotti näiden elämää isän ja äidin aiheuttamassa turbulenssissä, on Honkasalon kirjassa tämän hengenheimolainen, ihana mummi, joka osaa aina laskeutua lapsen tasolle ja olla ystävällinen, iloinen, auttavainen ja antelias.

Leea-mummi ottaa siipiensä suojaan myös miniänsä: epävarman, maalta tulleen ja oman äitinsä hyljeksimän Sinikan. Sinikan ja Joken liitto päättyy kuitenkin eroon, Joken tavattua Raisan, tyttökodin kasvatin jolla on upeat hiukset, narsistinen ja manipuloiva persoona ja halu omia Joken ja Sinikan lapset. Keinot ovat monet: aivopesu, lahjonta, mustamaalaaminen. Isäviikonloppuina lapset mm. joutuvat kutsumaan Raisaa äidiksi ja omaa äitiään Paskikseksi.

Kirjassa liikutaan eri aikatasoilla, joista nykypäivässä ennen niin elegantti ja ihana Leea makaa mielisairaalassa vanhusten osastolla turvonneena ja sairaana. Ainoa, joka käy häntä katsomassa on ex-miniä. Ja ainoa, jonka perään Leea haikailee, on hänet kieltänyt poika, Jokke.

Liikumme siis tippa-linssissä-osastolla. Onneksi kesämuistot, joita kirja tulvii kuin auringonvaloa, ovat niin lämpöisiä ja rikkaita, että posket voi välillä pyyhkiä. Samoin oli hauska lukea 70-luvun lähiökuvausta. Yksityiskohdat vaatetusta ja esineistöä myöten olivat tarkkoja ja tuttuja joka aikakaudella liikuttaessa, ja tämä teki kirjasta ihastuttavan.

Mazzuccon kirja taas maalailee kuvaa kiihkeästä ja kaoottisesta Roomasta, jossa ihmiset yrittävät raapia elantonsa kokoon tai haalia itselleen mainetta ja kunniaa. Asema ja onni on kiinni pienestä ja menetettyä vaikea saada takaisin.

Fioravantit ovat varakas perhe: äiti edustaa ja isä pyrkii parlamenttiin jatkokaudelle. Ranskalainen lastenhoitaja kasvattaa pientä tytärtä ja henkivartija Antonio Buonocore on valmis pysäyttämään luodin omaan kehoonsa.

Luotettava henkivartija on yksityiselämässään vuorotellen palavasilmäinen kostaja ja itkuisen katuva aviomies. Kiihko suuntautuu hänen entistä vaimoa, Emmaa, kohtaan. Alussa kuvittelin että Emma olisi pyhimysmäinen lastensa eteen raatava yksinhuoltajaäidin prototyyppi, mutta hän onkin paljon kiinnostavampi hahmo.

Lapsiaan kiihkeästi rakastava äiti hän toki on. Hän on myöskin teräväkielinen, omaehtoinen, halvassa koirankarvaturkissa ja korkosaappaissa koikkelehtiva, halpa mutta elinvoimainen venus, joka kääntää vääjäämättä miesten päät.

Italia on yhä mitä suurimmassa määrin luokkayhteiskunta, josta kuilu kahden perheen todellisuuden välillä kertoo. Henkivartija Antonio Buonocore emännästään: "...rouva Fioravanti - jolle hän oli aikoinaan toivonut psoriasista, äkillistä kaljuuntumista, arabijoukon anaaliraiskauksen uhriksi joutumista sekä kaikkia mahdollisia rangaistuksia, jotka voisivat korvata sen nöyryytykset ja häpäisyt, joilla nainen oli Antoniota koetellut ilman että olisi edes huomannut sitä..." (s. 355) Ja Elio Fioravanti henkivartijasta: "Elion oma elämä oli järjettömän monimutkaista ja kuluttavaa, ja hän kadehti alempiarvoisten ihmisten yksinkertaista elämää." (s. 115)

Viite lopun tragediaan tulee jo aloituskappaleessa ja synkkä pilvi painostaa lukijaa koko kirjan ajan. Väkivallasta kerrotaan niukasti tai enteenomaisesti, mikä lisää mykkää uhkaa. Buonocoren tytär lukee luokassa runoa: "'Isäni oli pyövelini', Valentina aloitti, ja luokka nauroi." (s. 151)

Kahden perheen jäsenten tarinat limittyvät toisiinsa yhden päivän ajan. Vähiten pidin Fioravantin pojan Zeron tarinasta, rikkaan lakimiehen poika joka kieltää taustansa vaikkakin ottaa vastaan rahaa, kulkee likaisena ja lököhousut haisten Rooman katuja takkuisten koirien seuratessa häntä. Hahmoa kohtaan olisi kai pitänyt tuntea sympatiaa (tai sitten ei), mutta olisin halunnut vain ravistella häntä niin että luiset raajat olisivat kolisseet perulaishupparin sisällä.

Perheiden kosketus vertautui mielestäni Italian kansaan ja sen johtoon ja antoi jopa selityksen sille, miksi Berlusconia yhä siedetään:

"Alussa hän oli inhonnut hänelle osoitettua 'julkisuuden henkilöä', kevytmielistä lakimiestä, joka liikkui seurapiireissä, oli aina valmis kertomaan kaskuja, hyväili vincere, vincere, vincere, voittaa, voittaa, voittaa, ja oli pysyvästi hyvällä tuulella. Kuitenkin ajan mittaan ovela, moniin sotkuihin sekaantunut lakimies, jonka ympärillä pyöri kevytkenkäisiä naisia, epäilyttäviä tyyppejä ja keinottelevia pikkuliikemiehiä, ja joka on niin täysin erilainen kuin Antonio, moraaliton, vilpillinen, pinnallinen ja häpeämättömän onnellinen, oli alkanut tuntua Antoniosta mukavalta - hän olisi halunnut olla itse samanlainen." (s. 118)

Kummassakin kirjassa on suloista vanhempien lapsiaan kohden tuntemien tunteiden kuvaus (kummassakin on mm. kohta, jossa vanhempi katselee nukkuvaa lastaan), esim. Antonio tyttärestään: "..vain muutaman kuukauden ikäinen pieni tyttö - salaperäinen olento, pehmeä eläin, tuoksuvaksi voideltu, lämmin, ahne ja mykkä." (s. 290)

Tartuin Mazzuccon kirjaan luettuani Jennin arvostelun K-blogista. Olen aiemmin lukenut Vita - elämäni, josta en ollut kovin vaikuttunut. Kuten Jenni toteaa, tämä oli kuitenkin hyvin erityyppinen kirja. Suosittelen sitä, ja samoin Eropapereita; itse tartun seuraavaksi Honkasalon aiempaan Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Kiitos kun jaksoit lukea tänne asti, arvostelun pituus kertoo jotain näistä kirjoista ja niiden aiheuttaman ajatustyön määrästä. :-)

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Onnellista uutta vuotta ja hyviä lukukokemuksia 2011!

Toivon, että tänä vuonna eteen sattuisi yksi hyvä kauhukirja, yksi historiallinen romaani, yksi laadukas hömppäkirja, yksi kirjailija josta en ole ennen kuullutkaan ja jota ilman en voi vuoden 2011 jälkeen tulla toimeen, yksi klassikko jota lukiessa ihmettelee, miten joku voi kirjoittaa niin hyvin ja yksi raflaava uutuus joka voisi vaikkapa räjäyttää tajunnan.

Näitä odotellessa kahlaan Nobel-voittajan Tuhmaa tyttöä sekä Axel Munten elämänkertaa, joka romuttaa kuvan haaveitteni ah niin ihanasta kirjailija-lääkäri-sankari-idolista. ;-)