maanantai 30. heinäkuuta 2012

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään



Ranskassa tunnettu kulttuuripersoona Jean-Louis Fournier, kirjoittaa vahvan tarinan kahdesta vammaisesta pojastaan. "Lommoiset, köyryselkäiset, hennot, harittavahiuksiset ja tonttua puhuvat" Thomas ja Mathieu ovat syvästi kehitysvammaisia. Salama on iskenyt kaksi kertaa samaan isään.

Fournierin kirja koostuu lyhyistä katkelmista, tuokiokuvista ja ajatuksista. Se puhuu isän mustista tunteista, maailmanlopusta lapsen syntyessä vammaisena ja pienistä maailmalopuista, kun ymmärtää ettei ikinä tule vastailemaan lapsen kysymyksiin ja opettamaan hänelle maailman kauniita asioita.

Fournieria pitää pinnalla makaaberi, musta huumori. Hän varaa itselleen oikeuden vitsailla lapsistaan ja nauraa heidän edesottamuksilleen. Sama oikeus on kaikilla terveiden lasten vanhemmilla. Mutta kun katse kohdistuu vammaiseen lapseen, on se vakava, peittäen kauhistuksen ja helpotuksen siitä ettei itselle ole käynyt niin.

Ylenmääräinen korrektius vie lapselta oikeuden saada aikuinen nauramaan. Tervein suhtautuminen on Fournierin lastenhoitajalla, joka poikien pölhöillessä tokaisee heille: "Teillähän on pää täynnä heinää!"

Se on Fournierin mielestä osuvin diagnoosi, joka pojille on tehty.

Samalla kirjasta välittyy isän lämmin tunne, epätoivoinen toive saada yhteys lapseen, suru pieleen menneestä elämästä ja vimma antaa lapsille oikeus näkyä, oikeus olla vitsin kohteena, oikeus naurattaa ja itkettää.

Tekstit ovat kauniita ja kertakaikkiaan raikkaan rehellisiä. Sairaan lapsen vanhemmalla on oikeus tuntea myös mitä mustimpia tunteita, joita ei voi kenenkään kanssa jakaa. Ei sen pitänyt mennä näin. Mutta siltikin kirja kertoo rakkaudesta.
 

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Jo Nesbø: Lumiukko



Kesä on fantasian, dekkareiden ja muun ihanan viihdekirjallisuuden aikaa. Harlekiineihin vedän rajan.

Kesän 2012 uusi tuttavuus minulle dekkaripuolella on Jo Nesbø ja Harry Hole. Nesbøn ensimmäinen dekkari, Lepakkomies, ei oikein vakuuttanut. Välillä kerronta ja juonenkäänteet olivat kuin... kuin... halvasta dekkarista? 

Ehkä asiaan vaikutti se, että tapahtumapaikka oli Australia ja väliin istutettu kuuleja punchlineja englanniksi. 

Lumiukon kohdalla herralle oli kertynyt jo kirjoituskokemusta useammasta dekkarista sekä hieman palkintojankin. Ehkä Harry Holen persoona oli myös jo ehtinyt syventyä ja vahvistua. 

Tykkäsin tästä kovinkin paljon. Dekkarina siinä on suoraa toimintaa, vihjeitä lukijalle, useita ehdokkaita epäillyksi ja useita murhia. Jam! Synkistelyä ja yhteiskunnallista kritiikkiä - noita svedudekkareiden helmasyntejä (tai helmiä mausta riippuen) - ei Harry Holen maailmasta löydy. Jos menee huonosti, lähtee suoraviivainen ryyppyputki päälle. 

Hole osaa yllättää niin esimiehensä kuin lukijansa. Hän on fyysisesti ja etsiväkapasiteettinsa puolesta sopivan yliverto, jotta lukija saa nautintoa miten hän hoksaa kelmien juonet ja kyykyttää pahiksia. Tässä kirjassa paha saa myös rangaistuksensa, siitä Hole pitää huolen. 

Seuraavaa putkeen vaan!  

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ilkka Raitasuo & Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa


Mielenkiintoinen kertomus Anna Lappalaisen elämästä sen osalta mitä on saatu rekonstruoitua sairaskertomuksista ja hänet tunteneiden kertomista anekdooteista. Samalla käytännönläheinen historiikki mielisairaanhoidosta Suomessa.

Anna Lappalainen alias Prinsessa oli sijaiskodeissa elänyt tyttö, joka aikuistuttuaan sairastuu ja viettää käytännössä koko elämänsä mielisairaalassa 92-vuotiaaksi. Selviytyäkseen sairaudestaan, elämästään ja ympäristöstään ja luodakseen oman onnellisuutensa, kehittää hän itselleen ylhäisen persoonallisuuden tuoden iloa ja väriä yhteisönsä elämään. Kirja on neutraali näkökulmaltaan, päähenkilö Prinsessaa ei romantisoida vaan kerrotaan myös hänen vaikeasta ja negatiivisesta käyttäytymisestään.

Mielisairaanhoitoa sen sijaan kohdellaan lähes silkkihansikkain. "Raskaita hoitomuotoja" kappaleen nimen olisi voinut muuttaa muotoon "sadistisia hoitomuotoja". Toisaalta kirjoittajat yrittävät valottaa, miten shokki- tai kouristushoitoa pidettiin tuolloin ihan oikeasti terapeuttisena (ja sähköhoitoahan käytetään toimivasti vieläkin). Ne olivat myös tehokkaan lääkityksen puutteessa ainoita vaihtoehtoja, joilla voitiin yrittää helpottaa potilaan ahdistusta ja harhoja. Mielisairaanhoidossa oli jo tehty suuria edistysaskelia, muun muassa muuttamalla ympäristö miellyttäväksi ja kauniiksi. Tarkoitus siis pääosin oli hyvä, mutta kirjassa kerrotaan myös miten Annalle annettiin voimakasta pahoinvointia aiheuttavaa apomorfiinia rangaistukseksi huonosta käytöksestä.

Olisi mukava tietää enemmän Annan lapsuudesta, nuoruudesta ja sairastumista edeltävistä tapahtumista. Hieman saamme makustella 20-luvun Helsingin seura- ja arkielämää hänen kauttaan. Parasta antia kirjassa ovat aidot kirjeet ja sairaskertomukset, jotka on kirjoitettu ajan henkeen ja ihanalla vanhalla ulosannilla.

Hurjan surullinen tarina silti oli ja jäi miettimään, mitä Prinsessa masennuskausinaan tunsi ja ajatteli yksin eristyksissä maailmasta.

Leffan traileri:



lauantai 14. heinäkuuta 2012

George R.R. Martin: Kuninkaiden koitos


Koukussa ollaan!

Onneksi sarjassa on vielä jäljellä osia ja suomentamatontakin materiaalia. Ja kirjat eivät todellakaan lopu kesken. Järkälemäisen tarinan vetävyyttä lisää se, että näkökulma ja päähenkilö vaihtuu kussakin luvussa. Lukijalla on omat lempihenkilönsä (minulla Tyrion, Sansa ja Arya), joiden tarinan jatkoa odottaa kiihkeästi.

Jokainen luku on rakennettu yllättäväksi, pysäyttäväksi ja todelliseksi page turneriksi lähes Dan Brownin tapaan (anteeksi kaamea loukkaus :-D). Mielenkiinto siis syttyy aina uudelleen ja säilyy vaikka päähenkilö ei olisi se suosikki. Toisen kirjan loppuun ehtineenä tajuaa vain että tarinoiden lankoja ei tulla solmimaan yhteen lähiaikoina. Jon Nietos vain ajautuu yhä syvemmälle muurin takaiseen villien maailmaan, Talvivaara tuhotaan ja jäljellejääneet Starkit ovat kuka missäkin, prinsessa Daenerys taas ei millään tunnu pääsevän meren takaa valtaistuinapajille.

Kysymys kuuluukin: selviääkö esimerkiksi Jon Nietoksen äidin henkilöllisyys vasta kolmetoista saman kokoisen romaanin päässä vai kuinka kauan kirjailija aikoo lukijaansa kiusata?

Kuninkaiden koitos on aika taistelupainotteinen, valtakunta on ajatunut kaaokseen. Kuningasehdokkaita putkahtelee joka nurkasta, miestä lakoaa kuin heinää ja veri roiskuu. Juonittelut kukoistavat ja yksittäisten ihmisten kohtalot ovat kurjia. Henkilöhahmot ovat kaiken kaikkiaan värikkäitä ja moniulotteisia, pahat eivät ole aivan pahoja ja hyvät eivät aina fiksuja tai sittenkään niin hyviä. Uusin ja kiinnostavin, säälittävä megapahis on holhokkipoika Theon, joka kääntyy Talvivaaraa vastaan. Mutta kysyn vain mikä kirjoittajaa viehättää ronskimman puoleisesti normaalin yli menevässä veli-sisar-läheisyydessä (Viserys&Daenerys, Cersei&Jaime sekä Theon&Asha) - yök riittää jo!

Tulen ja jään laulu on siis tämän kesän teema (lämpötilankin suhteen). En malta odottaa että saan seuraavan osan käsiini.


keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina


Kirja johon eläytymällä saa kehiteltyä varsinaisen pakokauhun.

Ja mukana spoileri.

Päähenkilöt ovat oppilaita idyllisessä sisäoppilaitoksessa Englannin maaseudulla. Lapsia kehotetaan varjelemaan itseään ja pitämään kehonsa vapaana tupakoinnista ja muusta sitä saastuttavasta. Oudot rutiinit ja sattumukset saavat lapsilta erikoisia selityksiä. Aikuisempina, epävarmaa kohtaloaan odottaessaan maailmanselitykset muuttuvat vielä erikoisemmiksi, kuin Kärpästen herran lasten.

Kohtalo on tietysti kammottava ja luonnoton. Hirveintä on, miksi sitä vastaan ei kapinoida. Lähdetä, paeta, taistella. Tämä on kirjan ydinkysymys. Näen kysymyksen allegorisena. Samalla lailla kun päähenkilöt ja heidän kaltaisensa antoivat elämänsä mitä konkreettisemmin muiden käyttöön (kuolemaan asti johtavilla elinsiirroilla), annamme me aikamme ja tavallaan myös elämämme tarkoituksen työelämän ja kapitalismin käyttöön.

Kiitos ja anteeksi. Olen kesälomalla ja oikeasti pikkuporvarillinen. Mutta kirja on hyvä, joskin surullinen. Ja Ishiguro on hyvä tähän mennessä kolmen kirjan perusteella. Pitkän päivän iltaa en ole vielä lukenut, se on varmasti seuraavana jonossa.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli

Kevään kirjatapaus ei ole suinkaan ollut minulle kirjallisuuden Nobel tai Finlandia (milloin ikinä ne jaetaankaan). Se on luonnollisesti ollut Valtaistuinpeli, Tulen ja jään laulu -fantasiasarjan avausosa. Loistava Game of Thrones TV-sarja johdatti minut kirjakauppaan. Kirjan ja sarjan maailma on keskiaikatyyppinen fantasiamaailma, jossa elävät kaikki perusmyyttimme, mysteerimme ja arkkitarinamme hieman maustettuina ja naamioituina. Siksipä kirja onkin niin viehättävä. Se vetoaa kaikkiin jotka nauttivat mökin kirjahyllystä löytyneiden vanhojen tyttö- ja poikakirjojen moraalikäsityksestä, kunniasta ja oikeudentunnosta. TV:n puolella sarjan tekee hyväksi erityisesti sen casting, kauniit eivät ole ihan niin kauniita eivätkä komeat ihan niin komeita. Persoonallisen näköisistä näyttelijöistä ylivoimaisin on karismaattinen kääpiö Tyrion. Mieletön hahmo, johon katsoja samaistuu!

 Tässä vähän fiilistä:



Mutta kuka on kehdannut tehtailla näin surkean kannen pokkariin. Minäkin olisin kyennyt parempaan Word+Paint-yhdistelmälläni (ks. edellinen postaus):


Uusi ulkoasu

Word ja Paint eivät tosin ole ehkä niitä nykypäivän graafisen suunnittelijan avantgardistisimpia työkaluja.. Niillä kuitenkin nyhversin ja aikaa meni 5 tuntia. Krhm. Löysin myös Google+-kuvakäsittelyohjelman joka on aika mainio ja helppo. Olisin kyllä voinut antaa homman ammattilaiselle ja maksaa blogini freesaamisesta. Sopivia saa vinkata ensi kertaa varten. :-)